Yksin sumun keskellä

Perjantaina vietin omaa aikaa metsässä. Halusin tyhjentää päätäni ja nauttia hiljaisuudesta. Pienten lasten vanhemmat tietävät ne kysymysten ja käskyjen määrän, joka äiteihin kohdistuu päivän aikana. Joinakin päivinä ne triplaantuu ihan ilman syytä ja se tulee aina yhtä yllätyksenä.
Meillä oli näitä päivinä nyt useampi putkeen - jotenkin se "äiti"-sana on välillä todella tärkeä. Yhteen pieneen lauseeseen tämän sanan saa sopimaan kolmekin kertaa. Näin varmistetaan, että äiti varmasti kuuntelee. Joskus molemmat haluavat olla kovinkin omatoimisia/omissa oloissaan, mutta sitten nämä äidinkäskytyspäivät tulee jostain syystä putkessa. Tällaisten jälkeen on kiva kadota hetkeksi metsään yksin ja kuunnella... ei mitään :) Kukaan ei käske eikä kenelläkään ole hetkeen mitään toiveita.

Vaikka sumu on melkein päivittäistä, niin näky yllätti. Kiipesin vaaralle  ja sumu vain voimistui. Maisemat joita oletin näkeväni olivat kadoksissa ja vaikka vietin vaaralla melkein tunnin, sumu ei hälventynyt. Maisemakuvat jäivät ottamatta, mutta hiljaisuutta sain. En usko, että metsässä oli muita tai vaikka olikin, niin en olisi nähnyt. On vaikea edes kuvailla miten vahva sumu oli, mutta lopussa on kuva maisemasta, joka olisi pitänyt näkyä. Ehkä se hiukan avaa tätä tilannetta.

Ja lupaamani kuva samoista maisemista aikaisemmin