Alku

Viimeisen vuoden aikana päällimmäisenä on ollut tunne riittämättömyydestä. Tunne on varmasti monelle pientenlasten vanhemmille hyvinkin tuttu. Aamulla, kun heräät ja herätät lapsia, tunnet jo tunnetta, että myöhässä ollaan. Siitä juostaan sitten päiväkotiin ja sieltä töihin, jotta teoriassa voitaisiin lähteä hyvissä ajoin kotiin. Iltapäivällä kuitenkin töistä lähdettäessä takaraivossa on se tunne, että olenko viimeinen (kertaakaan en ole ollut mutta aika lähellä se on ollut!) ja mitähän tänään pitikään syödä. Päiväkodin kautta siis kotiin valmistamaan ruokaa ja sitten hetki leikkimistä ja kotiaskareita ja iltatoimille. Lasten nukahdettua päähän hiipii ne tekemättömät työt, jotka piti saada tänään valmiiksi ja jotka olisit tehnyt, jos olisit voinut jäädä hetkeksikin pidempään töihin. Avaat siis koneen ja alat työstää rästihommia. Pian huomaatkin, että siinä meni ilta ja nukkumaan olisi pakko käydä. Sängyssä silmät auki maatessa sitä miettii ”miten minusta tuntuu, että minä en riitä mihinkään? Olenko vain saamaton vai liian pedantti”. Näillä ajatuksilla uni ei ehkä ole parasta mahdollista ja hupsheijaa sitä ollaankin jo seuraavassa aamussa ja taas mennään.

Eräänä räntäsateisena iltana mieheni alkoi puhua firmasta, jossa on töissä. Siitä kuinka paljon heillä juuri nyt tapahtuu ja kuinka paljon se vaikuttaa hänen nykyiseen työhönsä. Suurimman osan olin huomannutkin toki, koska ennen niin kovin joustavat työajat olivat historiaa, lomat eivät olleet 100% lomaa ja lasten sairastuttua piti kotona vetää pitkää tikkua siitä kumpi kotiin jää. Uutena tietysti tuli se, että vauhti ei tästä hidastuisi vaan enemmänkin kiihtyisi. Se vaatisi myös paljon pitkiä työmatkoja Lappiin. Ajatus kauhistutti, että yksinhuoltajan tavoin ottaisin perheemme ja kodin hoitoon työni ohella koittaen juosta ja rämpiä paikasta toiseen kuin aropupu.  Hetkellinen pieni pakokauhu valtasi mieleni, mutta onneksi miehelläni oli tähän ratkaisu. Hän oli jo huomannut, että perheemme elämä pyörii hiukkasen liian voimakkaasti oravanpyörässä ja välillä on otettu vain reunasta kiinni, jotta ollaan pysytty mukana. Talossamme on vietetty useammatkin unettomat yöt ja väännetty muutamaan otteeseen kiukut ja itkut, kun aika ei tunnu yksinkertaisesti riittävän. Tämä kaikki johti siihen ajatukseen ja pohdintaan, miltä tällaiselta pääkaupunkilaisperheeltä tuntuisi asua vuosi Lapissa, pienessä kaupungissa jossa kiire sanalla on täysin erilainen käsite.

Pitkän pohdinnan jälkeen, olemme nyt siinä tilanteessa, että olen irtisanoutunut työpaikastani, olemme myynyt kotimme ja viikon päästä muutamme Lappiin koko perheen voimin. Tämä ajatus on herättänyt ihmisissä monenlaisia tunteita. Moni on vilpittömästi onnellisia tästä pienestä downshiftauksesta ja ajasta perheelle. Moni on kuitenkin niin hämillään, että ei osaa sanoa mitään. Oikeastaan vaan ihmetellään mihin ihmeeseen olemme hyppäämässä. Elämme tätä elämää kuitenkin itsellemme, joten koska meistä tämä tuntui hyvältä idealta niin, suuntaamme kohti tuntematonta hyvin avarin mielin.

Tämän blogin tarkoitus on kertoa tästä matkasta. Jakaa ajatuksia ja tunteita. Tervetuloa seuraan, toivottavasti nautitte!